Kolumni: Jaana Leinonen

Pitäisi kirjoittaa kolumni. Vetää hiljaiseksi, tai paremminkin: sanattomaksi. Kerrankin, voisi joku ajatella. Herään aikaisin lintukonserttoon ja nousen oitis, mitäpä muuta kuin läppärin ruutua tuijottelemaan. Mietin, onko pääni tyhjää täynnä, vai poukkoilevatko ajatuksekseni niin tiuhaan tahtiin, että ne ovat pian aamupuuroakin sakeampaa.. jalosta tästä sitten jotakin tekstiksi asti.

Olen ollut mukana Kempeleen Yläasteen vanhempainryhmässä syksystä 2006. Voisin kirjoittaa pitkän pätkän konkreettisesta toiminnastamme. Tätä varten on kuitenkin koulumme sivuilla olemassa muistiot jokaisesta kokouksestamme – sieltä löytyy tieto siitä, mitä kaikkea olemme yhdessä saaneet aikaan. Niin, yhdessä. Muistiot eivät kuitenkaan kerro niistä keskusteluista, joita me vanhemmat ja opettajat olemme syvemmällä tasolla vanhempainryhmässä käyneet.

Kevään viimeisen kokouksen ajatuksia herättävin mietelmä oli: varmaa on vain muutos. Ilmaan heitettynä tämäkin ajatus on pelkkä klisee, mutta kun sitä ryhtyy hieman syvemmin pohtimaan, on todettava, että näinhän se on.

Mitä vanhemmuus on? Miten löydämme ja säilytämme välillä vaikeidenkin muutosten edessä ne arvot, joiden avulla voimme kasvattaa lapsistamme tasapainoisia ja inhimillisiä? Miten huolehdimme siitä, että he rohkenevat kulkea eteenpäin tässä muuttuvassa maailmassa? Miten me itse jaksamme olla vanhempia?

Media paahtaa huonoja uutisia siihen tahtiin, että aikuistakin hirvittää. Muistammeko siltikään, että maailma ei ole pelottava ja kysymysmerkkejä täynnä oleva paikka vain meille vanhemmille, vaan se on sitä erityisesti lapsillemme? He myös vaistoavat herkästi, missä aikuiset menevät. Kyllä; lapsillamme on tuntosarvet kohdallaan. Toisinaan tuntuu, että me aikuiset olemme kadottaneet omamme.

Paha olo tarttuu, mutta niin tarttuu hyväkin. Meidän ensisijainen tehtävämme on olla lastemme ja nuortemme tuki ja turva. Tähän ei loppujen lopuksi tarvita paljon: perustarpeiden lisäksi vain läsnäoloa ja kuuntelua, asioiden ja ajatusten yhdessä jakamista sekä yhdessä tekemistä. Mutta, nämä eväät jokainen lapsi matkallaan tarvitsee. Me emme voi hakea vanhemmuudesta hetken hurmaa tai ikuista euforiaa – kun lapsi syntyy, on myös meidän taipaleemme kasvattajina vasta tiensä alussa.

Sanotaan, että me vanhemmat olemme aina vanhempia, elämämme loppuun saakka. Oletko ajatellut, että myös lapset kantavat meidän vanhemmuuttamme mukanaan koko elämänsä ajan – se, millaisia olemme heille olleet ja miten olemme heitä kohdelleet, tulee heijastumaan heidän elämäänsä aina – niin hyvässä kuin pahassa. Annetaan heille siis mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisuus kasvaa turvallisessa ja välittävässä ilmapiirissä, niin, että he haluavat aina säilyttää siteensä meihin. Tulee myös aika, jolloin roolimme vaihtuvat. Aika, jolloin me tarvitsemme heitä enemmän kuin he meitä.

Hyvän ilmapiirin voimme rakentaa vain yhdessä: kotona, koulussa, vanhempainryhmissä, harrastuksissa; omassa, tutussa maailmassamme.  Voisimmeko jokainen omalta osaltamme madaltaa kynnystä kohdata toisemme ja: tulla kohdatuksi? Lapset ovat ainutlaatuisia, mutta täydellisiä vanhempia ei olekaan, onneksi! Siksi myös me vanhemmat tarvitsemme tukea toisiltamme – jatketaan siis vuoropuhelua eri foorumeilla ja pidetään yhdessä huolta siitä, että tulevaisuus ei ole kasvoton; ei lapsillemme eikä meille.

Linnut jatkavat lauluaan keväisessä aamussa. Vesisade herättelee luontoa kasvuun. On tunne, että tästä päivästä tulee hyvä. Taidanpa keittää aamupuuron.

Jaana Leinonen