Novelli: Takaisin satulaan

Ystäväni Milla oli pyytänyt minua tallille. Ensin epäilin, mutta sitten päätin lähteä mukaan. Mielessä pyöri pari vuotta takaperin tapahtunut onnettomuus. Olin varma, että haluan tallille, mutta ratsastamisesta en ollut yhtään varma. 
- Miltä tuntuu? Milla kysyi.
- En tiedä oikein, vastasin.

Ajoimme tallin pihaan. Mahassa kipristeli, ja mietin jo hyvää tekosyytä, mikä saisi Millan kääntymään takaisin. Mutta ei, minä menen tallille, päätin. Siivosimme Elsan karsinan, ja laitoimme ruoat valmiiksi.
- Elsa on tarhassa. Voit hakea sen tähän käytävälle, jos haluat, Milla ehdotti.
- En ole oikein varma, minua pelottaa, vastasin.

Pari vuotta sitten meillä oli kotona 19-vuotias suomenhevostamma Lento. Se oli tosi kiltti joka tilanteessa eikä koskaan yrittänyt tehdä mitään pahaa. Luotin siihen kympillä. Eräänä kesäisenä päivänä ajattelin mennä maastoon. Varustin hevosen ja lähdin taluttamaan sitä tielle, jossa sitten nousin selkään. Lento tuntui omituisen jäykältä ja laiskalta. Kävelin 200 metriä asfalttitietä ja sitten käännyin oikealle maastotielle. Yleensä tässä kohdassa Lento virkistyi ja yritti lisätä vauhtia, mutta nyt se vain löntysti pää maassa. Annoin pohkeita, että se edes huomaisi, missä mennään, mutta ei, se vain meni hitaasti eteenpäin. Sitten Lento virkistyi ja yritti lisätä vauhtia, mutta pidätin sitä. Pitkällä pellolla nostin laukan ja Lento meni yhtäkkiä aivan normaalisti.

Kun olimme olleet pellolla tunnin, päätin lähteä kohti kotiin. Kävelin taas maastotietä pitkin. Yhtäkkiä kolme mopopoikaa karautti hirvittävällä vauhdilla eteemme. Siinä voi luotettavinkin hevonen säikähtää, ja niin teki Lentokin. Se otti hirveät loikat sivulle, veti päänsä alas, pukitti korkealle ilmaan ja lähti kiitolaukkaa pitkin maastotietä. Se heitti minut alas asfalttitiellä ja lensin päin liikennemerkkiä. Enempää en itse pysty kertomaan, koska minulta lähti taju. Kuulin jälkeenpäin, että Lento oli juossut asfalttitietä kotiin ja äiti ja isä olivat säikähtäneet kamalasti, kun hevonen oli tullut kotiin ilman minua. Minä makasin tämän aikaa yksin tiellä, mopopojat olivat paenneet.  Äiti ja isä lähtivät etsimään minua ja löysivät minut tien poskesta makaamasta. En pystynyt tekemään mitään. He soittivat ambulanssin ja se vei minut sairaalaan. Lento oli loukannut jalkansa ja oli muutenkin shokissa. Eläinlääkäri oli käynyt katsomassa sitä ja sanonut, että se selviäisi pelkällä levolla.

Minulla ei ollut aivotärähdystä vakavampaa, mutta Lennolla sen sijaan oli.  Kahden viikon päästä onnettomuudesta Lento alkoi ontua ja eläinlääkäri tilattiin paikalle. Sen jalka oli murtunut kolmesta kohdasta eikä sitä voinut parantaa enää, olihan Lento jo 19 vuotta. Meidän oli tehtävä raskas päätös ja lähetettävä Lento lopetettavaksi. Sillä oli kaksi viikkoa elinaikaa, jonka vietimme koko ajan sen kanssa. Kävimme maastolenkkejä, annoimme tosi hyvää ruokaa ja teimme sellaisia juttuja, josta se varmasti pitäisi. Se kammosi mopoja onnettomuudesta johtuen. Sitten koitti se kauhea päivä, jolloin eläinlääkärin hevosvinkka karautti pihaan. Arvaatte kai miksi. Lento vietiin sisään ja sain sanoa viimeiset hyvästit. Eläinlääkäri pisti sievän piikin Lennon suoneen ja niin sitten se nukahti. En ole uskaltanut ottaa uutta hevosta vielä.

Nyt päätin hakea Elsan. Nappasin äkkiä riimun, etten alkaisi perumaan. Menin tarhaan ja Elsa tuli minua vastaan.  Yhtäkkiä se käänsi takamuksensa minua kohti ja uhkasi potkaista. Ryntäsin aidan toiselle puolelle ja juoksin talliin.
- Elsa! Se aikoi potkaista minua! En koske siihen enää pitkällä tikullakaan! läähätin.
- Noh, ehkä se huomasi, että aristelet tai pelkäät, Milla sanoi tyynesti.
- Sekin vielä, tuhahdin.

Milla lupasi hakea Elsan. Hän käveli rauhassa tarhaan ja Elsa tuli kiltisti vastaan ja antoi kiinni.
- Katso nyt, kun ei anna sen isotella. Ei saa olla uhkaava eikä myöskään pelätä. Hevoset huomaavat sen heti, Milla neuvoi.
Elsa seisoi nyt kiltisti käytävällä, ja Milla harjasi sitä. Minä seisoin kauempana, koska pelkäsin sen tekevän minulle taas jotain.
- Tuletko harjaamaan? Milla kysyi.
- En oikein tiedä, kun jos se... ehdin sanoa.
- Ei tee mitään! Milla säväytti.

Menin Elsan vasemmalta puolelta ohi hakemaan harjaa. Päätin kuitenkin ensin silitellä sitä. Kun nostin käden sen kaulalle, se alkoi hyppiä ja pomppia yrittäen samalla PURAISTA minua kädestä.
- Hyi hiivatti! Tuohon hevoseen minä en koske enää ja piste! vinkaisin.
- En ymmärrä. Miten se voi tehdä tuollaista? Se ei ole koskaan tehnyt noin kenellekään. Vaistoaakohan se, että pelkäät? sanoi Milla.
- No, sille sama! Minä en tule enää lähellekään tuota kaakkia! melkein jo tulistuin.
- Okei, okei. Olen kohta valmis, haluatko nostella esteitä? Milla ehdotti.
Milla yritti kaikin puolin tehdä oloni mukavaksi. Mutta ei, pelkäsin koko ajan, mitä hevoset olisivat voineet tehdä minulle. Milla ratsasti Elsalla ja ihailin hänen uskallustaan. Sitten maneesiin astui hollanninpuoliverinen. Arvaatko, mitä sitten tapahtui? Lensin penkiltä kuin sähköiskun saaneena. Mikä mahtava hevonen! Mitkä liikkeet! En ollut koskaan nähnyt noin uljasta ja hienoa hevosta!  

Menin lähemmäksi ja uskaltauduin silittämään. Hevonen, jonka nimeksi myöhemmin paljastui Nix, seisoi kylmän rauhallisena, työnsi turpansa minun kädelleni ja antoi sen levätä siinä. Mikä tunne! Olin aivan sanaton.
- M-moi, sanoin Nixin ratsastajalle.
- Moi! Mitäs pidät Nixistä? hän kysyi.
- Olen Hanna. En ole koskaan nähnyt näin uljasta hevosta! En ole onnettomuuteni jälkeen uskaltanut kunnolla hevosen lähellekään, mutta jotenkin tämä näytti jo valmiiksi niin luotettavalta. Olenko oikeasti tässä? toistin.
-Minä olen Leena. Nix on 14-vuotias hollanninpuoliverinen. Ruuna on todella kiltti ja luotettava ja sillä on kilpailtu mestaruustasolla. Mahtava pakkaus! Leena kehui.

Unohdin kokonaan Millan. Hän oli siirtynyt kentällä sivuun ja tuli taakseni kysyen: "Tuletko kanssani talliin?" Tunti oli hurahtanut, olin vain katsellut kun Nix meni kuin unelma!
- Haluatko koettaa? Leena kysyi.
- En ole aivan varma. Kyllä minä koetan! Tuo äkkiä kypärä ennen kuin alan perua, sanoin pilke silmäkulmassa.
Leena toi kypärän ja kapusin Nixin selkään. Se tuntui maagiselta. En ollut pitkään aikaan ollut hevosen selässä, mutta nyt olin!
- M-mahtavaa! sain kakistettua.
- Nosta laukka! Leena kannusti.
Nyt muistin. Laukka. Se nostettiin siten että, hmm.. ulkojalka eteen ja sisäjalka taakse. Sitten tein sen. Nix laukkasi kuin keinuhevonen! Sen laukka oli niin tasaista kunnes.. huomasin Millan. Hän seisoi vaivautuneena kentän reunalla. Pysähdyin, hyppäsin selästä alas ja talutin Nixin Leenalle. Pyysin Millalta anteeksi ja menimme takaisin talliin.

Leenan äiti odotti tallissa.
- Oletko saanut tietoon hoitajia? Leena kysyi.
- En. Ei auta kuin myydä se, Leenan äiti sanoi.
- Tiedättekö ketään, joka olisi kiinnostunut Nixistä ja haluaisi vuokrata sitä parina päivänä viikossa? Aikani ei riitä joka päivälle. Olisi kiva pitää vapaapäiviä, Leena kysyi Millalta.
- Hanna! Hän! Minun vieressäni! Milla huudahti!
- E-ei! Tai siis.. en tiedä! E-en ole hyvä hoitamaan! änkytin.
- Olet olet! Minä päivinä sinulle sopisi? Leena kysyi.
- Okei. Minulle on aivan sama. Minulla ei ole muita harrastuksia, vastasin.
- Sopisiko maanantai ja torstai? Leena kysyi.
Olin jo saanut itseäni kannustettua, joten suostuin!
- Kyllä se sopii, vastasin. Oletko aivan varma, että pärjään sen kanssa?
- Olen! Tämän helpompaa hevosta ei löydy! Leena hihkaisi. Sitten se tapahtui.. Eräänä maanantaipäivänä astelin Millan kanssa tallille. Nix hörähti nähdessään minut. Varustimme hevoset ja lähdimme maastoon.

Laukkasimme monta kilometriä, ja hevoset nauttivat siitä! Oli aika hiljentää, ja kävelimme loppumatkan tallille. Mikä reissu! Päivät jatkuivat samaan tapaan, kaikki meni hyvin. Nyt Nix on 18-vuotias ja minun omani, enkä vaihtaisi päivääkään sen kanssa pois! Entä jos en olisi hyväksynyt sitä, että alkaisin hoitaa Nixiä? Missä olisin nyt? Opin sen, ettei kannata olla ennakkoluuloinen.

Kirjoittaja: Janette Romppainen