Novelli: Sankari

Olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle ja kävin ensimmäisiä viikkoja uudessa koulussani. Istuskelin ruotsin luokassa ja katselin tylsistyneenä kelloa. Se tuntui liikkuvan vain joka toinen minuutti. Tunti oli kuitenkin jo loppupuolella ja opettaja palautti kokeita.

- Oona, opettaja ilmoitti. Nousin tuolista ja hain kokeen. Katsoin sitä ja irvistin.
- Minkä sait? Ystäväni Adele kysyi.
- Ysi pyörähti väärinpäin ja otti miinuksen kaveriksi, minä vastasin. Katsoin Adelen koepaperia, jonka yläreunassa komeili 10-.

Niinpä niin, huokaisin. Kaikki muut saivat hyviä numeroita, vain minä erotuin joukosta koetuloksillani. En yksinkertaisesti vain pärjännyt koulussa.

Seuraavalla tunnilla meillä oli matikkaa. Ja jälleen kerran sain kokea, miltä tuntuu olla täysin osaamaton. Yksikään matemaattinen kaava ei tuntunut jäävän päähäni.

Olin yrittänyt kaikkeni, etteivät uudet luokkakaverini näkisi huonouttani. Halusin olla yhtä hyvä kuin muut, en halunnut erottua joukosta. Kuitenkin tuntui, että olin vain mitään osaamaton hylkiö. Olin itsekin pettynyt osaamattomuuteeni. En ollut missään hyvä.

- Hei, Oona, kyllä sä oot hyvä monessa muussa asiassa, vaikka et koulussa pärjäiskään.

Adele yritti lohduttaa minua, kun taas kerran koe oli mennyt päin metsikköä. Niin, tätä se oli päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Kahdeksikot olivat harvinaisuus ja sitä paremmat numerot suorastaan erikoisuus, joita näki yhtä harvoin kuin karhuja Helsingissä.

Perjantaisin meillä oli viimeisillä tunneilla liikuntaa. Olin ollut vasta muutaman kerran liikuntatunnilla uudessa koulussani. Nyt olisi tiedossa jalkapalloa. Valittaessa joukkueita näkyi heti, ketkä olivat suosittuja. Minut valittiin viimeisten joukossa. Kaikki tiesivät kuinka surkea olin koulussa. Peli lähti käyntiin. Minut laitettiin ensimmäisenä vaihtoon. Kun pelivuoroni tuli, olin aluksi sananmukaisesti pallo hukassa, mutta pikkuhiljaa pääsin vauhtiin mukaan. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten kivaa jalkapallo on!

Olin hyökkääjänä ja sain pallon. Lähdin kuljettamaan sitä kohti vastustajan maalia yhdessä Sennin kanssa. Nyt tai ei koskaan, ajattelin, kun lähestyimme maalia. Annoin pallolle kyytiä, ja seuraavan kerran näin sen vasta vastustajan verkossa. Kaikki huusivat ja hurrasivat, olin tehnyt meille ensimmäisen maalin.

Pelin jatkuessa minua pidettiin lähes koko ajan kentällä ja sain hetki hetkeltä lisää itsevarmuutta. Aloin ajatella, että ehken sittenkään ole aivan surkimus, ehkä olen jossain hyvä, niin kuin Adele oli sanonut. Tuomarin viheltäessä pelin poikki tilanne oli 3-1.

- Voitto kotiin! Samassa joukkueessa ollut Linda huusi onnessaan.
– Hyvä, Oona, ilman sua me ei oltas siihen pystytty!

Minä olin yhtä hymyä. Olin kerrankin onnistunut! Olin tehnyt joukkueellemme kaksi maalia.

Kouluviikot matelivat entiseen tapaansa. Koulumenestykseni oli sitä mitä aina ennenkin. Mutta jotain muutosta oli silti tapahtunut. Tunsin, että minut oli otettu kunnolla mukaan uuteen luokkaan. Tunsin, että minua arvostettiin yhtä paljon kuin muitakin. Kaikkine huonoine numeroinenikin sain olla hyvien joukossa. Ehkä en ollut hyvä lukuaineissa, mutta minä pärjäsin liikunnassa. Ja musiikissa.

Erään musiikin tunnin jälkeen opettaja pyysi minua jäämään luokkaan. Olin hieman jännittynyt ja mietin, mitä asiaa opettajalla voisi olla.

- Olen tässä ajatellut, että sinä olisit sopiva henkilö laulamaan koulun kevätjuhlissa muutaman yksinlaulun. Sopisiko se sinulle?

Olin häkeltynyt, enkä hetkeen saanut sanaa suustani. Lopulta avasin suuni ja sanat tuntuivat vain tulevan itsestään ulos.

- Ai että sopisiko? Tietenkin! Jos vain kelpaan… vastasin. 

 – Minä en käske kelpaamattomia esiintymään. Sinä olet yksi parhaimmista laulajista koulussamme ikäluokassasi, opettaja jatkoi.

Mieli oli iloinen lähtiessäni opettajan luota. Sitten tuli se kaunis keväinen ilta, jolloin ensimmäinen laulajana esiintymiseni tapahtui. Jännitin esitystä vähän, mutta en kertonut siitä kenellekään. Odotin malttamattomana, että vuoroni olisi pian ohi. Vihdoin tuli minun aikani astua lavalle. Jännityksestä kankeana astelin parrasvaloihin.

Yleisö kuunteli hiirenhiljaa kun lauloin;

”Me ollaan sankareita kaikki elämän, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan sankareita kaikki elämän, ihan jokainen.”

Sinä hetkenä tajusin, ettei kaikkien tarvinnut olla samoissa asioissa hyviä. Jokainen oli hyvä jossakin. Esitykseni jälkeen yleisö osoitti suosiotaan ja minä palasin näyttämön taakse. Kuulin ohimennessäni kommentteja suorituksestani.

- Vau, sillä on aivan upee ääni!
- Kuulitteko te, että se oli eka kertaa lavalla!? Eihän se es jännittäny yhtään, tai ainakaan sitä ei huomannu. Siitä tytöstä taatusti kuullaan vielä.

Hymyilin itsekseni ja riensin Adelen luo.

- Hyvä, Oona, sä oot paras, Adele sanoi ja halasi minua.

Sen illan jälkeen olen tiennyt erään tärkeän asian; kaikkien ei tarvitse olla hyvä samoissa asioissa, jokainen on hyvä jossakin. Myöhemmin lähtiessämme kotiin, mahtavaääninen yhteislaulu kaikui illan pimeyteen.

”Me ollaan sankareita kaikki elämän, ihan jokainen!”

Kirjoittaja: Hannele Heikkala